Enduroa Draculan kotiseudulla

Laskeutuvan lentokoneen ikkunasta näkyi peltoaukealla oleva rakennus, jonka seinässä oli teksti Aeroportul Sibiu. Koneen kapteeni toivotti saksaksi matkustajat tervetulleeksi sumuiseen, noin 150 000 asukkaan kaupunkiin, joka sijaitsee Romaniassa, Transilvaniasssa Bukarestista muutama sata kilometriä pohjoiseen. KTM Adventure Toursin järjestämä kahdeksan päivän mittainen endurotreeni oli alkamaisillaan ja kaikki hupi vielä edessäpäin.

Matkavalmisteluja

Mielessäni oli pyörinyt useamman päivän enduroturneelle osallistuminen jo pidemmän aikaa. Kesän kynnyksellä ajatukset alkoivat muuttua toimenpiteiksi ja aloin selata nettiä etsiäkseni sopivaa kohdetta. Erilaisia matkakohteita sekä järjestäjiä näytti olevan internetin ihmeellinen maailma pullollaan. Järjestäjien ammattitaitoa tai palvelujen tasoa oli hieman hankalampi vertailla. Itse päätin luottaa järjestelyissä KTM:n tehtaan siipien suojassa toimivaan matkanjärjestäjään, jonka kautta on mahdollisuus päästä moottoripyörämatkoille lähes joka mantereelle.

Päädyin lopulta kohdevalinnassani Romaniaan. Romanian kanssa mielessäni kilpailivat Espanja, Ranska ja Italia. Romania vei kuitenkin voiton sen vuoksi, että siellä moottoripyörien maastokäyttö tekemäni oletuksen mukaan ei olisi yhtä rajoitettua kuin muissa Euroopan maissa ja näin ollen se takaisi vaihtelevammat ajomaastot. Samanaikaisesti yritin punnita maan valinnan mukanaan tuomia mahdollisia riskejä. Romanian osalta päällimmäiseksi nousi mieleen maan terveydenhoitopalvelujen taso mahdollisen loukkaantumisen varalta.

Ennen lähtöä otin selvää siitä, miten kattava Suomen Moottoriliiton ajajalisenssiin kuuluva vakuutus on. Vakuutusyhtiöön soitettuani päätin vielä sijoittaa 80 € kilpaurheilijan matkavakuutukseen, joka muun muassa poisti euromääräisen ylärajan hoitokuluista mukaan lukien mahdollisen ambulanssilennon aiheuttamat kulut. Onneksi tällaisia palveluja ei lopulta tarvittu.

Helsinki – München - Sibiu

18.10.2009 noin kello 06 matka alkoi Helsingin lentokentältä kohti Müncheniä. Koska endurosafarille osallistujan oletetaan käyttävän omia ajovarusteita, laukkuja oli siunaantunut mukaan useita. Jännityksellä odottelin sitä, millaisen setelinipun joutuisin pulittamaan mahdollisesta ylipainosta. Lopulta painoraja ei ylittynyt ja minun annettiin viedä matkustamoon yhden käsimatkatavaran sijasta myös selkäreppu, jossa oli kypärä.

Koneen pyörien irrotessa maasta kävin mielessäni läpi matkalle asettamiani odotuksia. Toiveissa oli ensisijaisesti päästä ajamaan paljon vaihtelevissa, vaativissa ja joka päivä uusissa maastoissa. Näköpiirissä kangasteli myös ajotekniikan kehittyminen sekä toissijaisesti myös kielitaidon virkistyminen. Toiveena oli myös se, että viikosta tulisi fyysisesti haastava. Kotiväki oli hieman varoitellut siitä, että olin asettanut onnistuneelle matkalle todella korkeat kriteerit.

Pakollinen muutaman tunnin pysähdys Münchenin lentokentällä sujui lähinnä aikaa tappaen. Lopulta alkoi menomatkan viimeinen etappi astetta pienemmällä lentokoneella. Tällä kertaa kypärä aiheuttikin pientä päänvaivaa, koska se ei enää mahtunutkaan matkatavarahyllylle. Sain lentoemännältä moittivia katseita, mutta onneksi kypärälle löytyi paikka koneen etuosasta vaatekaapista.

Nopeasti sujuneen matkustusasiakirjojen tarkastusten ja matkatavaroiden odotuksen jälkeen olinkin jo järjestäjän kyydillä menossa kohti hotellia. Hotellilla minulle oli luvassa majoitus kahden hengen huoneessa jonkun toisen safarille osallistujan kanssa. Onnekseni osallistujia oli pariton määrä, joten sainkin sitten lopulta oman huoneen.

Tuloillallinen, alkupuhuttelu ja maanaitaina ajamaan

Ensimmäisen illan ohjelmaan kuului tuloillallinen, jonka yhteydessä huomasin muiden osallistujien olevan espanjalaisia. Se toi matkan ilmapiiriin oman raikkaan värinsä erityisesti yhteisten ruokailuhetkien muodossa. Espanjalaiset hämmensivät asiaa kuin asiaa ja olivat säännön mukaisesti ja lainkaan häpeilemättä vähintään 20 minuuttia myöhässä. Olipa sitten kyse syömään menosta tai ajamaan lähdöstä.

Ensimmäisen ajopäivän aamu tervehti sateen merkeissä. Lämpöä oli muutama aste ja pilvet eivät olleet satunnaista kuurosadetta lupaavia vaan näytti siltä, että vettä oli luvassa koko päiväksi. Huonosta ilmasta huolimatta hotellin takapihalle ajovarusteissamme käveltyämme meitä kohtasi iloinen näky. Rivissä oli 21 oranssia KTM 450 EXC pyörää. Pyörät oli jo jaettu osallistujille niihin kiinnitetyillä nimilapuilla. Osin niitä oli myös säädetty kuljettajan mittojen ja toiveiden mukaan. Omaani oli laitettu ohjauksen korotuspala ja erään espanjalaisen pyörä oli madallettu iskunvaimennuksella sekä erityisen matalalla penkillä kuljettajan pienen koon vuoksi.

Huono ilma sai espanjalaiset hamstraamaan kaikkea mahdollista sadetta kestävää. He katselivat kateellisina minun neopren-ajohanskojani sekä vedenpitävää Sinisalon enduropukua. Hetken häslingin jälkeen paikallinen tour manager Mircea piti alkupuhuttelun, joka oli lyhyt. Lähinnä hän kertoi ensimmäisen päivän olevan totuttelua pyörään ja maastoon. Samoin hän tähdensi, että mukaamme lähtevää opasta oli syytä totella ja pyöriä ei ole syytä tahallaan rikkoa vaikka rikkimenneistä osista ei erikseen veloitettaisikaan. Lopuksi hän varoitteli siitä, että kylien läpi vievillä teillä vastaan voi tulla mitä tahansa kanoista hevosiin ja lehmistä lampaisiin. Myöhemmin huomasin, että tämä piti todella paikkansa.

Sitten olikin aika laittaa koneet käymään ja suunnata kohti maastoja. Opas lähti viemään meitä, yhdeksän hengen ryhmää, kaupungin keskustasta läpi puistojen kohti maaseutua. Hetken kuluttua maisema vaihtui aluksi maaseutukyliksi, joiden läpi meneviä teitä reunustivat aivan tien viereen rakennetut matalahkot talot. Sen jälkeen reitti suuntautui laajojen nurmipeltojen läpi kohti kaupungin ympärillä olevaa vuoristoa. Pelloilla eteneminen oli jouhevaa ja ryhmän luottamus niin pyöriin kuin omiin taitoihin kasvoi matkan edetessä. Loivasti kaarrellen peltosaralta toiselle etenevää reittiä ajettiin nelosella reipasta vauhtia. Ajamiseen keskittymistä lisäsi muutama yllättäen eteen tullut hankala, parin hengen kaatumiseenkin johtanut ojan ylitys. Jatkossa oli syytä olla luottamatta reittiin enempää kuin mitä yhdellä silmäyksellä näkee.

Reitti muuttui yhä jyrkemmäksi metsäautotieksi ja lopulta pystysuoralta tuntuvaksi v:n muotoiseksi uraksi tai ojaksi, joka serpentiinin lailla suuntasi kohti huippua. Urassa piti ajaa joko tapeilta tai sitten työntää pyörää molemmilla jaloilla. Käytitpä kumpaa hyvänsä tekniikkaa ajaminen tuntui kovin raskaalta ja aika ajoin oli pakko pysähtyä ottamaan nestettä juomarepusta. Samalla pyörä sai levähtää ja kytkinkin toimi hetken jäähtymisen jälkeen paremmin.

Huipun saavutettuamme suuntasimme takaisin alaspäin. Heti lähdöstä rinne vietti erittäin jyrkkänä alaspäin. Ainoa toimiva alastulotekniikka oli pyrkiä pitämään pyörä kohtisuorassa alaspäin, paino mahdollisimman takana, moottori sammutettuna ja etujarru lähes pohjassa pidon rajamailla. Jos pyörää alkoi kääntää poikittain rinteeseen, takapyörä menetti heti pitonsa ja seurauksena oli kaatuminen. Jos eturenkaasta hävisi pito, vauhti kiihtyi hetkessä ja oli pakko paiskata pyörä ylärinteen puolelle kyljelleen. Reitti oli syytä suunnitella jokaisen kivenmurikan ylityksen ja puunrungon väistön osalta etukäteen vahinkojen välttämiseksi. Ryhmämme eteneminen pudonneiden lehtien peittämällä rinteellä jatkui lähes äänettä. Aika ajoin kuului kahahduksia ja ähkäisyjä, jotka olivat seurauksia kaatumisista. Välillä oli pakko pysähtyä hetkeksi huokaisemaan. Alas päästyämme jokainen pyyhki hikeä ja lepohetki tuli tarpeeseen.

Tiistaina lisää sadetta

Tiistaipäivä toi mukanaan lisää sadetta ja sumua. Reitti suuntautui jälleen vuorille edellisen päivän tapaan. Nousut jyrkkenivät ja samoin kävi laskujen kanssa. Jälleen kerran vuoren huipulle päästyämme oppaamme Emil oli hetken kysymysmerkkinä. Vahva sumu oli sekoittanut hänen suuntavaistonsa ja hän joutui tekemän noin 15 minuutin kierroksen selvittääkseen itselleen, mihin suuntaan vuorenrinnettä kannatti jatkaa.

Reitin vaativat nousut ja laskut alkoivat ottaa veronsa. Ryhmän hitaampia jouduttiin odottelemaan ja heidän pyöriään käytiin nostelemassa miehissä pystyyn. Seuraavaksi ajopäiväksi hitaammille kuljettajille oli luvassa oma ryhmä.

Lepopäivä ajopäiväksi

Keskiviikko toi mukanaan auringonpaisteen ja noin 20 asteen lämpötilat. Ohjelman mukaan meillä olisi vapaapäivä, mutta espanjalaiset olivat laittaneet kaiken viehätys- ja hämmennysvoimansa peliin. Edellisenä iltana he olivat suostutelleet järjestäjän junailemaan lepopäivästä ajopäivän. Kaikki olivat sitä mieltä, että ajamaan Romaniaan oli tultu eikä turistikohteita kiertelemään.

Aamulla hotellin takapihalle kokoontuikin meidän lisäksemme uusia osallistujia. Paikalle oli saapunut muutama itävaltalainen, espanjalainen sekä yksi kanadalainen. Kanadalainen otettiin meidän porukkaamme samalla kun meidän porukastamme hitaampia siirrettiin uuden ryhmän mukaan. Ja reitit jatkuivat yhtä vaativina yhä uusille vuorille suuntautuneina. Ainoa ero alkuviikkoon oli hieno ilma, joka sai kaikki iloiselle mielelle.

Reitin varrelta oppaamme, joka oli enduromies paremmasta päästä, näytti meille legendaarisen Red Bull Romaniacs –endurokilpailun reittejä. Reitit olivat professional-sarjalaisten osalta aivan käsittämättömän vaativia, lähes pystysuoraan kulkevia kallioisia nousuja sekä laskuja. Minä en olisi päässyt sellaista reittiä edes kymmentä metriä eteenpäin. No, ehkä alaspäin tullessa kyllä, mutta en pystyssä. Lounaan jälkeen pari espanjalaista ryhmämme jäsentä halusi kokeilla yhden reitin alkua. Molemmat harrastivat trialia, joten muutaman yrityksen ja savuavan kytkimen rääkkäämisen jälkeen he pääsivät noin 50 metrin matkan reittiä eteenpäin. Ja aikaa oli kulunut noin 30 minuuttia.

Lounaan jälkeen huomasin, että mukanamme kulkeva mekaanikko oli vaihtanut käyttämääni pyörään uudet takajarrupalat, jotka olivat kuluneet jo raudalle. Jarrupalojen kuluminen kertoi siitä, minkälaisia kilometrimääriä päivittäin ajettiin.

Loppuviikko aurinkoa ja lisää kilometrejä

Seuraavat päivät toivat mukanaan yhä enemmän nopeita mutkaisia metsäautoteitä, jyrkkiä nousuja ja laskuja. Sen myötä erilaisten maastojen ajotekniikka alkoi tulla varmemmaksi. Nousuihin tuntui luonnolliselta siirtää painopistettä hieman taakse pidon parantamiseksi ja sama tapahtui laskuissa. Samoin opin käyttämään ison KTM:n vääntöä hyväkseni ajamalla nousuja kakkosella ja kytkintä sääliä tuntematta luistattaen. Mieleen jäi erityisesti muutama nopea, mutkainen ja pitkä vuorelle kiipeävä metsäautotie, jotka ajettiin erittäin reipasta vauhtia.

Pyöräni sai hieman siipeensä matkan edetessä. Takajarrupoljin oli ilmeisesti lyönyt kiveen ja siitä oli häipynyt puolet päkiän alle tulevasta kolmiomaisesta osasta. Samoin moottorin lohko ja pakoputken alkukäyrä saivat uutta muotoa kaadettuani pyörän terävään kivikkoon kyljelleen. Etuvanteeseen oli ilmeisesti terävän kiven yliajamisesta aiheutunut suurehko lommo. Perjantaina ennen lounasta myös takarengas meni puhki. Mekaanikko vaihtoi tilalle varapyörän ja ilokseni huomasin, että se oli uusi. Uusi takarengas tarjosi perjantaista eteenpäin merkittävästi enemmän pitoa niin lehtien peittämillä jyrkillä nousuilla kuin hiekkapintaisilla nopeilla metsäteillä.

Manjana El Camino rapido

Perjantaina illalla kaikki ryhmämme jäsenet olivat sitä mieltä, että viimeinen ajopäivä lauantaina olisi syytä pyhittää kokonaisuuderssaan nopeahkoille, nautinnollisille metsäautoteille ja nurmiosuuksille. Kaikki alkoivat hokea espanjaksi: Manjana El Camino rapido. Tämän lauseen sisältö käännettiin sitten oppaallekin lauantaina aamusta.

Ja opas teki työtä käskettyä. Hänen viimeiseksi päiväksi valitsemansa reitti oli todella hienoa, mutkaista mutta nopeasti edettävää reittiä. Ajelin pääasiassa ryhmän keskellä. Aika ajoin ryhmän vauhti heijasteli ennemminkin keskinäistä kilpailua kuin reipasta, varmaa ja riskitöntä etenemistä. Säännön mukaisesti kärjessä ajavat leikkasivat mutkat aivan sisältä siitä riippumatta, olivatko käännökset oikealle vai vasemmalle.

Mukaan mahtui myös pari erittäin vaativaa nousua sekä laskua. Niiden kohdalla espanjalaisilta alkoivat palaa hihat. He alkoivat olla niin väsyneitä, että koko ajan joku oli kupsahtaneena nurin. Kaikkein pienikokoisin heistä kävi kovasanaisen keskustelun oppaan kanssa siitä, että tällaisia osuuksia ei enää tänään, viimeisenä päivänä tarvittu. Itse otin fyysisesti vaativat osuudet treenin kannalta. Niissä tarvittava puristus tulisi kyllä hyötynä takaisin kotimaisissa maastoissa ajettaessa.

Viimeisen ajopäivän kääntyessä iltapäivän puolelle väistämätön tapahtui ja letka joutui pysähtymään. Paras espanjalainen oli kaatunut olkapäänsä sijoiltaan. Pyörä oli lähtenyt lapasesta, kun hän oli ajanut yli lehtien peittämästä pitkittäissuuntaisesta puunrungosta. Minä lähdin oppaan kanssa hälyttämään ambulanssia, koska tapahtumapaikalta oli mahdotonta soittaa matkapuhelimella. Sillä välin loukkaantunut kuljettaja käveli avustettuna noin kilometrin läheiselle tielle. Sairaalassa lääkäri veti olkapään takaisin paikoilleen ja homma oli siltä osin kunnossa.

Lähtöillallinen ja viimeinen päivä kaupungilla

Lähtöillallinen nautittiin paikallisessa Golden Tulip –hotellissa 11:nnen kerroksen näköalaravintolassa. Ruoka oli hyvää, kuten jokaisena muunakin iltana. Samalla katseltiin videotykiltä videoita ja valokuvia, joita safarille osallistujat olivat viikon aikana tallentaneet. Kuvia katsellessa oli mukava mielessään palata takaisin matkan varrelle. Samalla keskusteltiin luonnollisestikin siitä, kuka aikoo tulla uudestaan Romaniaan tai mennä jonnekin muualle ajamaan enduroa.

Viimeisenä päivänä, sunnuntaina oli vielä aikaa ja mahdollisuus käydä kävelemässä Sibiussa katselemassa paikkoja ennen lentokentälle lähtöä. Itse kävin Sibiun kauniissa keskustassa sekä etsiydyin avoinna olevaan kauppakeskukseen ostamaan jotakin pientä muistuttamaan Romaniasta.

Mitä jäi viivan alle

Paluumatkan aikana oli muutama tunti aikaa järjestellä ajatuksiaan viikon aikana koetuista tapahtumista. Mitä oli jäänyt käteen? Oliko matka siitä maksetun euromäärän arvoinen? Pitääkö lähteä vielä uudelleen ellei Romaniaan niin jonnekin muualle?

Olin asettanut matkalle kovat odotukset. Hiukkaakaan valehtelematta kaikki odotukset täyttyivät kirkkaasti. Sain ajaa paljon niin vaativia nousuja sekä laskuja että nopeita metsäautoteitä ja nurmiosuuksia. Joka päivä maastot olivat uudet ja mukaan mahtui myös fyysistä haastetta aivan riittävästi. Jokaiselle matkaan käytetylle eurolle tuli rajusti vastinetta. Tämän kokemuksen pohjalta on helppo ratkaista kysymys siitä, pitäisikö lähteä uudelleen!

^{Teksti: Petri Lillvis
Kuvat: KTM Adventure Tours + safarille osallistujat}